Kesäblogi: Tampere3 ei riitä, kun tavoite on oltava Suomi13+23*

Tamperelaisten korkeakoulujen fuusioituminen ei riitä mihinkään. Miksi FITech ja muut verkostomaista toimintatapaa rakentavat hankkeet ovat niin tärkeitä?

Kirjoittaja on omien sanojensa mukaan korkeakoulutuspolitiikan entusiasti ja aktivisti. Hän työskentelee koulutuspolitiikan asiantuntijana Suomen Ekonomeilla. Twitterissä hänet tavoittaa @SuviEriksson

Korkeakoulupoliittista keskustelua on tällä hallituskaudella leimannut kaksi asiaa: koulutusleikkaukset ja Tampere3. Kumpaakaan en ihmettele, enkä keskustelijoita moiti. Elinikäinen oppiminen, yliopistojen välinen yhteistyö tai opintojen avoimuus ja joustavuus kun eivät kuulosta klikkiotsikoiden arvoisilta, eikä opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla työstetty visio korkeakoulutuksesta ja tutkimuksesta sekään ole liikuttanut riittävästi. Syykin löytyy läheltä (myös omasta peilistäni): osaamme kyllä kirjoittaa korkeakoulupolitiikan tärkeistä käsitteistä julistuksia ja ohjelmia, mutta konkretiaan pääsemisessä olemme auttamattoman hitaita.

Julistuksista olemme kuitenkin lukeneet, että osaamistarpeet muuttuvat ja meillä kaikilla on paineet oppia ja kouluttautua pitkin työuraa. Korkeakouluvisioon päätyi kova tavoite tutkintojenkin osalta: 50% nuorista (25-34 –vuotiaista) pitäisi suorittaa korkeakoulututkinto, kun tällä hetkellä kiikumme noin 41% osuudessa. Kiivettävää piisaa.

Suomeksi: koko koulutusjärjestelmäämme kohdistuu aivan massiiviset paineet olla luotettava ratas elinikäisen, jatkuvan oppimisen järjestelmässämme. Väitän, ettei meillä ole tässä yhtälössä minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua, mikäli emme kyseenalaista nykyistä tapaamme toimia kaikissa mahdollisissa siiloissa: oppilaitosten siiloissa, koulutusasteiden siiloissa, koulutusalojen siiloissa sekä tutkintokoulutuksen ja muiden koulutusten siiloissa. Digitalisaatio ja keinoälykehitys antavat avaimet kouraan onnistua kaikissa siilonpuruissa, mutta samalla ne myös pakottavat toimimaan. Korkeakouluvisiota laadittiin kohti vuotta 2030, mutta onkohan siinä kuitenkaan riittävästi visiota?

Tosiaan, Tampereella harjoitettavan korkeakoulufuusioinnin sijaan pidän kansallisena kärkihankkeena jokaista sellaista hanketta, joka vie eteenpäin uusia toimintatapoja rakentaa koko kansallisesta korkeakoulujärjestelmästämme oppimiselle ja oppijalle mahdollisimman avointa ja joustavaa. Ja niitä hankkeitahan itse asiassa riittää:

• FITech-hanke on ollut lempparini ihan alusta asti. Tekniikan verkostoyliopisto toteuttaa juuri niitä periaatteita, joita minä haluan systeemissämme nähdä: joustavuus, yhteistyö, liikkuvuus, rajojen rikkominen. Tavoitteena on yksiselitteisesti mahdollisuus reagoida osaamistarpeisiin nopeasti, ja tarjota yksilöille mahdollisuus oppia uutta ja hankkia itselleen osaamista ja työtä.
• Liiketoimintaosaamisen LITO-hankkeessa kauppatieteiden yksiköt ovat tuottaneet kansallisessa yhteistyössä kahdeksan kurssin digitaalisen kokonaisuuden, jotta muiden alojen opiskelijat voivat oppia liiketoimintaosaamisen perusteet. Pilottivuosi on nyt menestyksekkäästi takana, ja kokemukset ja palaute ovat todella lupaavia!
• eAMK-hankkeen tähtäimessä on avata kaikkien ammattikorkeakoulujen yhteinen digitaalisen opintotarjonnan CampusOnline.fi jo myöhemmin tänä vuonna.
• DEFA-hankkeesta saimme lukea viime viikolla. Siinä tietojenkäsittelytieteiden opintoja avataan ensimmäisen vuoden osalta avoimiksi ja maksuttomiksi kaikille halukkaille (MOOC-mallisesti). Opinnot ovat samalla myös selkeä opiskelijavalinnan väylä, joka haastaa upeasti nykyisen liian mustavalkoisen ylioppilastodistus-valintakoe -keskustelun opiskelijavalinnoista.

Jos siis jäit miettimään otsikkoa*, Suomi13+23 viittaa kaikkiin opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla toimiviin yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin, alkaen vuoden 2019 alusta. Tavoitteena on mielestäni oltava se, että koko paketti toimii enemmän yhtenäisenä verkostona. Syksyllä tehtäneen ratkaisuja yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitusmalleista, eli siitä millä logiikalla korkeakouluille tarkoitetut rahat pääosin jaetaan. Jotta verkostomaisissa toimintatavoissa päästään eteenpäin, rahoitusmalleihin kohdistuu paljon paineita:

• Rahoitusmallien pitää tehdä suomalaisille korkeakouluille kannattavaksi tarjota opintokokonaisuuksia muillekin kuin oman korkeakoulun opiskelijoille, jotta tutkinto-opiskelijat voivat joustavasti ottaa opintoja koko kansallisesta tarjonnasta.
• Rahoitusmallien pitää tarjota korkeakouluille riittävä kannustin tuottaa opintokokonaisuuksia myös muille kuin tutkinto-opiskelijoille (ennen tutkinto-opiskelua, työuran aikainen opiskelu jne).
• Rahoitusmallien pitää tehdä korkeakouluille kannattavaksi tuottaa opintokokonaisuuksia ja tutkintoja yhteistyössä.

Esimerkiksi edellä hehkuttamissani neljässä hankkeessa tehdään näiden tavoitteiden suhteen loistavaa pioneerityötä, mutta korostan, ne ovat edelleen erillisrahoituksella rahoitettuja hankkeita. Luodut toimintatavat eivät saa päätyä listaan hankkeista, joiden hyvän työn päättymistä hankerahoituksen päättymispäivään voivottelemme koulutuspoliitikkojen seminaarikahveilla. Eli: kunnianhimo korkealle ja sen sijaan organisaatio- ja maantieteen rajat oppimisen edestä matalalle, kiitos!

Jatkan mielelläni syvemmälle menevää keskustelua rahoitusmalleista ja muista koulutuspolitiikan teemoista, esimerkiksi twitterissä @SuviEriksson.